Tjaah. Mukavat yhteiselot on jatkuneet. Erakkokaudelle ei näy alkamisajankohtaa vieläkään ja jostain syystä sitä en pahemmin ole kaivannutkaan, mitä nyt välissä oon pvän tai kaks ollut keskenään Lauman kanssa. Lisää tuttavuuksia on tullut ympärilleni, ja ilmeisesti lisää pitää tuleman. Kaupungin yöhön en ole käyttänyt massia lähes yhtään tässä kuussa. Yhtenä iltana meni joku pari kybää, mut muuten ei. Eli korjataanpa tilanne tänä vkloppuna..
Jonkin sortin kummalliset unet ovat olleet seuranani. Siis en tiedä hyvällä mutta ei ainakaan pahalla tavalla kummalliset unet, ennemminkin erikoiset. Tai olen paljon tuon tyyppisiä unia nähnyt ennenkin ja aina niiden unien jälkeen on alkanut tapahtua asioita elämässäni. Etenkin sen valkoisen tiikerin esiintyminen valveunessani oli erittäin voimaannuttava kokemus ja muutti asennettani monin tavoin.
Lisäksi öisin koirien kanssa ulkona on välillä ollut todella tai'anomainen tunnelma. Tässäpä yksi tapahtumasarja:
Heräsin yöllä muutaman tunnin unien jälkeen. Itseasiassa en ollut varma, miksi heräsin tai väsyttikö vai olinko pirteä, mutta nousin silti istumaan. Muutoin pimeä huone sai oloni lämpimäksi ja kuun rietas kajo tulvi ikkunasta saaden aikaan kauniin hiljaisuuden. Koirat kuorsasivat pedeillään ja Junnu tuhisi sylissä. Ainoastaan Tiikeri oli ylhäällä ja huomatessaan valveisen läsnäoloni hän kääntyi vilkaisemaan, minkä jälkeen jatkoi haltioitunutta tuijottamista ikkunasta hännän välillä viuhtoen tuikkuja alas ikkunalaudalta.
Tottuneesti maleksin keittiöön kahvinkeittoon, vaihtamaan kissojen ruokakippoja ja täyttämään niitä, vessaan aamu pesuille ja pisuille sekä siivoomaan kissojen potat ja koirien kupit. Sen kummempia ajattelematta tajusin kahvikuppi kädessäni tehneeni aamutoimet, vaikka yö olikin. Eli sehän tarkoitti sitä, että hereille oli jäätävä, ei se unikaan enää parkkeeraisi tähän huusholliin. Musupallerotkin heräilivät yksitellen ja lopulta kaikki olivat ahtautuneet keittiöön lukuunottamatta Tiikeriä, joka jatkoi ikkunan vahtimista silmät kiiluen. Oli vissiin korkea aika lähteä jaloittelemaan.
Tuuli humahti korvissa ja vavisutteli joka paikkaa aalloittain sytyttäessäni röökiä alaovella. Viivi ja Duba nuuhkivat virvan tuomia viestejä kaukaisuudesta ja itse vain herättelin kehon solujani liikkeeseen. Jalat olivat päättäneet viedä meidät kirkkolammelle. Jalkojen alla narskui ja joka askel kaikui, kaupunki oli hiljentynyt hyiseen talvihorrokseen ja humina suhahteli korvissa epäsäännöllisin syklein. Takaamme kuului vähän väliä jonkun askeleita ja koiratkin vilkuilivat taakse. Silmin en nähnyt ketään, joten ainut seuralaisemme taisi olla kirpakka pakkanen, joka saatteli meidät sillan yli veden äärelle. Vesi ei vain vastannut kutsuhuutoihin, olihan se jäässä, mutta tiesimme sen vierivän allamme. Päästin koirat hiippailemaan omia reittejään tutkaillakseen öistä ympäristöä, mutta eivät he pahemmin liikkuneet. Toki pakkanen kouraisi minustakin aimoannoksen lämpöä, mutta kylmä ei ollut eikä koiratkaan palelevilta vaikuttaneet. Pikemminkin he vain tuijottelivat jonnekin kaukaisuuteen ja kuuntelivat ääretöntä hiljaisuutta. Lumi hohkas valkeaa yltäen aina mustaan tähti verhoon, jota halkaisi kuun viisto hämy ja pakkasen verhoilema sumu. Timantit laskeutuivat yksitellen verkalleen aivan hipihiljaa maahan ja tuuli kuiskasi korviimme jotain salaisuuksia, mitä ei voinut ymmärtää. Pakkanen pisteli huulia ja nenän päätä ja sitten taas risahti. Käännyin kohti pusikkoa, josta tuo ääni kuului.
Koiratkin kiinnostuivat. Viivi kysyi luvan lähteäkseen tutkimaan tarkemmin ja hiipi häntä pystyssä työstämään nenäänsä luvan saatuaan. Ketään ei näkynyt, mutta silti jotain oli. Se tuntui lämpimältä, niin kuin.. turvalliselta. Ihan kuin lohduttava hipaisu olkapäällä tai tuuli selässä näyttämässä oikeaa suuntaa. Duba pyrähti juoksuun ja antoi valkean pöllytä. Viivi intoutui kieriskelemään siinä puskassa, jonka oli tarkannutkin, he nauttivat. Itse poltin röökiä ja seurasin vuoroin katoavia savumerkkejä vuoroin koirien leikkiä ja välillä myös taivasta ja siihen valoa tuovaa kuuta ajatuksiin painuen. Mietin kaikkea tapahtunutta pikakelauksella ja tajusin, että siitä huolimatta.. Tuntui hyvältä olla siinä. Ja edelleen tuntuu hyvältä olla tässä.
Inspiraatio vieritti mieltä ties minne. Koirat kävelivät kanssani rinnan levollisina katujen vieritse kohti kotia. En minä sitä tietä valinnut, minähän olin vietin viemänä jossain ihan muualla, samoin myös Viivi ja Duba - tiesin sen tuntemalla. Tuuli se tuiversi selkään pehmeästi, suorastaan kantaen meidät nyt jo tuttujen kaihoisten maisemien lävitse. Eikä me mitään kompassia tarvita, missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti