No niin.. Se erakkokausi alkaa nostaa päätään, ihan niin kuin olenkin jo jonkin aikaa odotellutkin.
Muutaman päivän olenkin tässä keskenäni Lauman ja musiikin parissa viipynyt. Oli pienet pippalot tuossa lauantaina ja kaikkia ihania ihmisiä kävivät vierailulla. Viimeisimmät vieraat lähtivät vasta sunnuntaina 12 aikoihin meikän vielä vetäessä hirsiä. Itse heräilin käyttämään koiria ja menin takaisin levolle noustakseni sitten illalla kokonaan. Lintunen tuli käymään luona ja itse valvoin yötämyöten käyden koiruuksien kanssa kävelyllä ja himassa sitten vain nukkuen ja kuunnellen musaa. Pipokin kävi luonamme pyörähtämässä su-ma välisenä yönä.
Ihan tervettä tämä on, eli en ole masentunut enkä kipeä tai muutakaan. Normaalia tämä on. Kestää jonkun aikaa, voi mennä muutama kuukausikin ja sitten alkaa taas ihmistenilmat kiinnostamaan.
Saa rauhassa paneutua omiin ajatuksiin, levätä ja viettää aikaa Lauman kanssa. Se on parasta, mitä tiedän sosialisoimisen rinnalla. Tuo tasapainoa. Joidenkin ihmisten kohdalla olen miettinyt sitä, että eivätkö aikuiset ihmiset vieläkään tunne itseään niin hyvin, että ymmärtäisivät pitää sellaisen vähemmän sosiaalisen kauden? Sen sijaan he tiuskivat lähimmille ihmisille turhautuneena ja kiukuttelevat milloin mistäkin asiasta väsyneenä, kun eivät ymmärrä levätä tarpeeksi ja syödä oikein.
Itsekin nukun nyt vähän miten sattuu, mutta silti pidän koirien ja itseni säännöllisestä ruokailusta ja liikunnasta kiinni. Sen lisäksi käyn vielä öisin kävelyllä, kun päivisin vain käytän koiruudet korttelin ympäri.
Huomenna olisi muutama kaveri tulossa käväisemään tässä. Eipä tuo haittaa, ovat sen verran harvinaisia vieraita, että näkeminen ei haittaa, ihan hyvä vain. Toimivat samalla muistutuksena tästä ulottuvuudesta. ;) Mutta sen jälkeen on hyvä taas syventyä omiin maailmoihin vähäksi aikaa.
Yksinään olemisen sekin hyöty on, että on kerrankin aikaa käydä läpi omia ajatuksia kunnolla. Jos jatkuvalla syötöllä on sosialisoimassa ja pvät täynnä tekemistä tai harrastuksia, ei ehdi pysähtyä kunnolla. Moni ihminen tarvitsisi taukoa. Liian moni ei sitä vain ymmärrä..
Ja eläinten seura on ihan omalaatuista seuraa. Ei tarvitse puhua. Ei koskea. Ei edes katsoa, he ymmärtävät, tietävät. Voi vain olla. Tai kävellä. Ei tarvitse erikseen viihdyttää ketään vaan he nauttivat jo valmiiksi.
Ihmisetkin voisivat opetella tuon jalon taidon. Yksin olemisen ja hetkestä nauttimisen.
tiistai 4. helmikuuta 2014
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Kohtaamisia: Juutalainen mies ja hänen tarinansa
Olin jälleen koirien kanssa tänä yönä kävelyllä. Erään kerrostalon rapun katveessa suojassa kuun säteiltä seisoi mies. Koirat kiinnostuivat ja itsekin pistin merkille miehen olemuksesta hohkaavan syvän rauhallisuuden. Tuo mielentyyneys tuoksui jo kauas kantaen miellyttävää, rauhoittavaa signaalia lasten leikin jälkeisen lumisen pihan lävitse kuin kutsuhuutona meille.Mies katseli jonnekin kaukaisuuteen antaen savukiehkuroiden ympäröidä itseään ja haihtua sitten teille tietymättömille. Olin varma, että mies oli havainnut meidät jo paljon kauempaa jo jokin aika sitten mutta pysyi vaiti. Mielenkiinnon johdattamana päätin lähestyä häntä ja vahva tunne siitä, että tällä miehellä olisi minulle jotain annettavaa vaan lisääntyi välimatkan lyhetessä.
Tervehdin miestä odottaen vastausta hiukan kauempaa. Mies käänsi elämää nähneet kasvonsa kohti ja puhalsi hennon savuvanan ilmaan. Hän vilkaisi koiria erittäin tarkkaavaisesti ja itselleni tuli tunne, että hän olisi arvioinut koirien - etenkin Duban - ikää ja koulutuksellista käyttäytymistä. Hän nosti hivenen väsyneen katseensa jälleen minuun ja nyökkäsi pienesti Tulin lähemmäs ottaen parempaa kontaktia mieheen ja tervehdin uudestaan. Jälleen hän vain katsoi minua, mutta ei vastannut. Yrittänyttä ei laiteta, ajattelin ja avasin keskustelun kysymällä vähän lujemmin: "Ai, täällä valvoo öitä joku muukin kuin me?" Tälläkertaa sain vastauksen, joka kertoi miehen tilanteesta jo paljon. "Yksin täytyy vissiin tämäkin yö valvoa, mutta hiljaisuudessa". Lähestulkoon huomaamaton hymy valotti miehen kasvoja ja silmistä kaikui yksinäisyys mutta lämpö, jollain tapaa myös pitkä ja raskas kokemus. Mies oli hyvin vähä eleinen, harvasanainen, mutta tuntui nauttivan seurasta. Kohteliaasti hän katsoi kuunnellessaan silmiin syvälle ja tajusin hänellä olevan aika nuori katse. Samoin ymmärsin, ettei hän mikään juoppo ollut ja kasvojenkin kulumat olivat tulleet jostain aivan muusta kuin viihteellisestä elämästä tai rappiosta. Ryhti oli suora, olemus jäntevä, vahva mutta rento.
Jutellessamme mies käänsi toista röökiä hivenen kädet vavahdellen. Ohimennen kysäisin häneltä, onko hän kuullut koirieni möykkäävän keskenään ollessaan. "En, mutta en minä mitään kuulisikaan. Minun mielestäni tämä talo on aina hiljainen." Pieni ironia paistoi miehen ilmeestä ja kuin vastaukseksi hiljaa mielessä syntyneeseen kysymykseeni hän käänsi päätään sytyttäessään röökin. Huomasin hänen korvassaan kuulokojeen ja arvatenkin samanlainen oli myös toisessa. Ymmärrykseni kasvoi hitusen ja hymähdin miehen ironiselle asenteelle.Koko keskustelumme ajan koirat olivat olleet erittäin rauhassa ja käyttäytyneet todella mallikkaasti. Molemmat olivat käyneet nuuhkaisemassa miehen lahkeita ja antaneet sitten hänen olla rauhassa ja pitivät kunnioittavaa välimatkaa. Oli sanomattakin selvää, että tämä mies on koiraihmisiä ja vaistomaisesti osaa olla koirien seurassa luoden tyynnyttävää mielentilaa ympärilleen. Aina välillä huomasin miehen vilkaisevan koiria jotenkin kaihoisasti.Hän kertoikin, että haluaisi itselleen koiran, mutta ei voi ottaa. Varovasti kysäisin miksi ja hän vastasi, että kohtauksien takia. Pienen maanittelun jälkeen hän kertoi saavansa huimauskohtauksia aina silloin tällöin. Siksi hän ei voinut koiraa ottaa, kun kulkeminen oli jo muutenkin niin vaikeaa, eikä olisi ketään, joka voisi tarvittaessa auttaa. Huokaisten hän puhalsi pitkän surumielisen savusykerön muuriksi eteensä ja vaikeni hetkeksi. En todellakaan voisi kuvitella elämää ilman koiria, joten itselläni ei ollut lisättävää. Hiljaisuuden koskettaessa mieliä katselimme taivasta ja vaiennutta kaupunkia ympärillämme.
"Tiedätkö, mistä tämän kaupungin poliisit tulevat?" mies kysyi yllättäen. "Ei, en tiedä. Mistä?" "Tiedätkö, mitä nuorille juutalaispojille tehdään?" "Joo, heidät ympärileikataan." "Entä tiedätkö, minne ne esinahat viedään ja mitä niille tapahtuu?" "Sitä en tiedä." Olin huomaavinani rahtusen katkeruutta miehen kasvoilla, mutta saatoin myös ylitulkita. "Ne juutalaispojat alistuvat kohtaloonsa. Ja ne esinahat viedään kauas autiomaahan haudattaviksi. Siellä niistä kasvaa kyrpiä. Ja joistakin oikein valtavia mulkkuja." Mies puhalsi savua sieraimista, laski katseensa ja lähes kuiskasi kuin pettyneenä: "Sieltä ne tämän kaupungin poliisit tulevat." Haistelin ilmaa varmistuakseni, ettei vanha viina haissut. Ei. Eikä hän ollut vihainen, ei lannistunut, ei musertunut. Vain pettymys tulvi silmistä. Hivenen hän tuntui huojuvan, mutta ymmärsin sen johtuvan jostakin sairaudesta, ei päihtymyksestä eikä edes väsymyksestä. Ehdin jo käydä mielessäni sarjan toimenpiteistä, mitä toteuttaisin, mikäli hän saisi kertomansa huomauskohtauksen ja tasapaino pettäisi.
Mies rikkoi jälleen ympärille hiipineen hiljaisuuden vastikään sattuneella kertomuksella. Hän oli ollut tulossa lähikaupasta ja sai tasapainottomuuskohtauksen. Lähellä ollut heiveröinen nainen pienen koiransa kanssa ei ollut jaksanut auttaa miestä muutaman kymmenen metrin päähän kotiaan vaan oli soittanut hälytyskeskukseen. Sieltä oli lähetetty poliisit - ei ambulanssia ja mies oli pyytänyt, että poliisit katsoisivat hänen lompakkoonsa, jossa oli diagnoosikortti. Eivät olleet vaivautuneet vaan olivat viskanneet hänet kylmään putkaan selviämään yksikseen. Lääkkeet oli takavarikoitu, myös se lompakko ja ketään ei tullut moneen tuntiin tarkistamaan hänen oloaan, mikä oli todella heiveröinen. Kohtaus oli kestänyt useampia tunteja ja henki riepu oli vähällä lähteä. Tässä tapauksessa oikea paikka olisi ollut ehdottomasti päivystys ei juoppohotelli.
Tiesin miehen antaneen poliiseille anteeksi suppeakatseisuutensa ja tietämättömyytensä, mutta silti tuo asia vaivasi häntä. Ja niin oikeastaan minuakin. Syvä häpeä läpäisi ajatukseni siitä, mitä laiskuuttaan, tietämättömyyttään ja ennen kaikkea kuuntelemattomuuttaan voi toiselle aiheuttaa. Suojelusenkeli teki tehtävänsä. Mutta silti syytön mies sai leiman otsaansa ja kantaa sitä tahtomattaan..
Väsymys hiipi verkalleen ja me kaikki olimme valmiita menemään sisään lepäämään. Mies vilkaisi minua vielä ja lempeällä katseellaan kiitti seurasta ja toivotti hyvät yöt.
Jälleen joku opetti minulle, miten tärkeää on kuunnella toisia. Ja antaa anteeksi. Tuon miehen syvä miellyttävä tyyneys johtui siitä, ettei vihaa hänellä ole taakkana. Vaan ymmärrys tuo onnen, vaikka sen joutuisi yksinään nauttimaan.
Ja se tauti. Se on nimeltään Menieren tauti. Kutsumanimiltään huimaustauti tai Kolmen H:n tauti.
Menieren tauti on sisäkorvan sairaus, jolle on tyypillistä sairaan korvan ajoittainen humina (tinnitys), huonokuuloisuus ja huimaus. Sitä hoidetaan lääkkeillä, tasapainoharjoitteilla, kuujokojeella ja terveillä elämäntavoilla. Halutessaan lisäinfoa saa tästä.
Tervehdin miestä odottaen vastausta hiukan kauempaa. Mies käänsi elämää nähneet kasvonsa kohti ja puhalsi hennon savuvanan ilmaan. Hän vilkaisi koiria erittäin tarkkaavaisesti ja itselleni tuli tunne, että hän olisi arvioinut koirien - etenkin Duban - ikää ja koulutuksellista käyttäytymistä. Hän nosti hivenen väsyneen katseensa jälleen minuun ja nyökkäsi pienesti Tulin lähemmäs ottaen parempaa kontaktia mieheen ja tervehdin uudestaan. Jälleen hän vain katsoi minua, mutta ei vastannut. Yrittänyttä ei laiteta, ajattelin ja avasin keskustelun kysymällä vähän lujemmin: "Ai, täällä valvoo öitä joku muukin kuin me?" Tälläkertaa sain vastauksen, joka kertoi miehen tilanteesta jo paljon. "Yksin täytyy vissiin tämäkin yö valvoa, mutta hiljaisuudessa". Lähestulkoon huomaamaton hymy valotti miehen kasvoja ja silmistä kaikui yksinäisyys mutta lämpö, jollain tapaa myös pitkä ja raskas kokemus. Mies oli hyvin vähä eleinen, harvasanainen, mutta tuntui nauttivan seurasta. Kohteliaasti hän katsoi kuunnellessaan silmiin syvälle ja tajusin hänellä olevan aika nuori katse. Samoin ymmärsin, ettei hän mikään juoppo ollut ja kasvojenkin kulumat olivat tulleet jostain aivan muusta kuin viihteellisestä elämästä tai rappiosta. Ryhti oli suora, olemus jäntevä, vahva mutta rento.
Jutellessamme mies käänsi toista röökiä hivenen kädet vavahdellen. Ohimennen kysäisin häneltä, onko hän kuullut koirieni möykkäävän keskenään ollessaan. "En, mutta en minä mitään kuulisikaan. Minun mielestäni tämä talo on aina hiljainen." Pieni ironia paistoi miehen ilmeestä ja kuin vastaukseksi hiljaa mielessä syntyneeseen kysymykseeni hän käänsi päätään sytyttäessään röökin. Huomasin hänen korvassaan kuulokojeen ja arvatenkin samanlainen oli myös toisessa. Ymmärrykseni kasvoi hitusen ja hymähdin miehen ironiselle asenteelle.Koko keskustelumme ajan koirat olivat olleet erittäin rauhassa ja käyttäytyneet todella mallikkaasti. Molemmat olivat käyneet nuuhkaisemassa miehen lahkeita ja antaneet sitten hänen olla rauhassa ja pitivät kunnioittavaa välimatkaa. Oli sanomattakin selvää, että tämä mies on koiraihmisiä ja vaistomaisesti osaa olla koirien seurassa luoden tyynnyttävää mielentilaa ympärilleen. Aina välillä huomasin miehen vilkaisevan koiria jotenkin kaihoisasti.Hän kertoikin, että haluaisi itselleen koiran, mutta ei voi ottaa. Varovasti kysäisin miksi ja hän vastasi, että kohtauksien takia. Pienen maanittelun jälkeen hän kertoi saavansa huimauskohtauksia aina silloin tällöin. Siksi hän ei voinut koiraa ottaa, kun kulkeminen oli jo muutenkin niin vaikeaa, eikä olisi ketään, joka voisi tarvittaessa auttaa. Huokaisten hän puhalsi pitkän surumielisen savusykerön muuriksi eteensä ja vaikeni hetkeksi. En todellakaan voisi kuvitella elämää ilman koiria, joten itselläni ei ollut lisättävää. Hiljaisuuden koskettaessa mieliä katselimme taivasta ja vaiennutta kaupunkia ympärillämme.
"Tiedätkö, mistä tämän kaupungin poliisit tulevat?" mies kysyi yllättäen. "Ei, en tiedä. Mistä?" "Tiedätkö, mitä nuorille juutalaispojille tehdään?" "Joo, heidät ympärileikataan." "Entä tiedätkö, minne ne esinahat viedään ja mitä niille tapahtuu?" "Sitä en tiedä." Olin huomaavinani rahtusen katkeruutta miehen kasvoilla, mutta saatoin myös ylitulkita. "Ne juutalaispojat alistuvat kohtaloonsa. Ja ne esinahat viedään kauas autiomaahan haudattaviksi. Siellä niistä kasvaa kyrpiä. Ja joistakin oikein valtavia mulkkuja." Mies puhalsi savua sieraimista, laski katseensa ja lähes kuiskasi kuin pettyneenä: "Sieltä ne tämän kaupungin poliisit tulevat." Haistelin ilmaa varmistuakseni, ettei vanha viina haissut. Ei. Eikä hän ollut vihainen, ei lannistunut, ei musertunut. Vain pettymys tulvi silmistä. Hivenen hän tuntui huojuvan, mutta ymmärsin sen johtuvan jostakin sairaudesta, ei päihtymyksestä eikä edes väsymyksestä. Ehdin jo käydä mielessäni sarjan toimenpiteistä, mitä toteuttaisin, mikäli hän saisi kertomansa huomauskohtauksen ja tasapaino pettäisi.
Mies rikkoi jälleen ympärille hiipineen hiljaisuuden vastikään sattuneella kertomuksella. Hän oli ollut tulossa lähikaupasta ja sai tasapainottomuuskohtauksen. Lähellä ollut heiveröinen nainen pienen koiransa kanssa ei ollut jaksanut auttaa miestä muutaman kymmenen metrin päähän kotiaan vaan oli soittanut hälytyskeskukseen. Sieltä oli lähetetty poliisit - ei ambulanssia ja mies oli pyytänyt, että poliisit katsoisivat hänen lompakkoonsa, jossa oli diagnoosikortti. Eivät olleet vaivautuneet vaan olivat viskanneet hänet kylmään putkaan selviämään yksikseen. Lääkkeet oli takavarikoitu, myös se lompakko ja ketään ei tullut moneen tuntiin tarkistamaan hänen oloaan, mikä oli todella heiveröinen. Kohtaus oli kestänyt useampia tunteja ja henki riepu oli vähällä lähteä. Tässä tapauksessa oikea paikka olisi ollut ehdottomasti päivystys ei juoppohotelli.
Tiesin miehen antaneen poliiseille anteeksi suppeakatseisuutensa ja tietämättömyytensä, mutta silti tuo asia vaivasi häntä. Ja niin oikeastaan minuakin. Syvä häpeä läpäisi ajatukseni siitä, mitä laiskuuttaan, tietämättömyyttään ja ennen kaikkea kuuntelemattomuuttaan voi toiselle aiheuttaa. Suojelusenkeli teki tehtävänsä. Mutta silti syytön mies sai leiman otsaansa ja kantaa sitä tahtomattaan..
Väsymys hiipi verkalleen ja me kaikki olimme valmiita menemään sisään lepäämään. Mies vilkaisi minua vielä ja lempeällä katseellaan kiitti seurasta ja toivotti hyvät yöt.
Jälleen joku opetti minulle, miten tärkeää on kuunnella toisia. Ja antaa anteeksi. Tuon miehen syvä miellyttävä tyyneys johtui siitä, ettei vihaa hänellä ole taakkana. Vaan ymmärrys tuo onnen, vaikka sen joutuisi yksinään nauttimaan.
Ja se tauti. Se on nimeltään Menieren tauti. Kutsumanimiltään huimaustauti tai Kolmen H:n tauti.
Menieren tauti on sisäkorvan sairaus, jolle on tyypillistä sairaan korvan ajoittainen humina (tinnitys), huonokuuloisuus ja huimaus. Sitä hoidetaan lääkkeillä, tasapainoharjoitteilla, kuujokojeella ja terveillä elämäntavoilla. Halutessaan lisäinfoa saa tästä.
Ja nyt, hyvää yötä ja valoisampaa aamua.
Tilaa:
Kommentit (Atom)