Kävelin läpi kauppatorin ja eri liikkeiden. Lemmikkieläinkaupan edessä oli pieni tyttö, joka kaihoten katseli nayteikkunasta kaikkea eläimille suunnattua tavaraa. Äiti vieressä puhua pälpätti puhelimessa kireänä kuin viulua vinguttava heinäsirkka: puheesta ymmärsin heidän autonsa sanoneen sopimuksensa irti. Silti tämä pieni tyttö hyvin onnellisena edes saadessaan katsoa ikkunoista kaikkea kaunista hymyili silmät loistaen. Äiti ei stressaantuneena tuota onnea huomannut, hän jatkoi vain avun tavoittelua.
Tuon lapsen vilpitön ilo tarttui itseenikin ja hymy korvissa asti jatkoin matkaa. Käännyin vielä vilkaistakseni noita kauniita silmiä näinkin tytön jo taputtavan äitiään ja kuulin hänen lohduttavan: "älä huoli, iskä tulee ja pelastaa!" Äiti halasi tyttöä ja pakkasi hänet autoon odottelemaan pelastuspartion saapumista.
Saavuin urheilukentän kohdille ja näköpiiriini julistautui noin 12 hengen pikkupoikaporukka pyörineen. Korviini kantautui lasten naurua ja tyytyväisenä ohittaessani vilkaisin heitä. Yhden pojan katse pisti silmääni ja samantien tiesin, ettei kaikki ole hyvin. Hymyni suli kasvoilta ja järkytys yritti valloittaa mieltäni. Pysähdyin ja tuijotin porukasta äänekkäintä, ehkä 12-vuotiasta, poikaa suoraan syvälle silmiin. "Mitä sä teet?" livahti suustani, ennen kuin ehdin ajatellakaan sitä sen enempää. "Leikin", poika vastasi virnuillen ja hän viskasi samalla kädessään olleen pipon korkean verkkoaidan toiselle puolelle. "Kenen tuo on?" Arvasin jo vastauksen, ennen kuin tämän yhden pojan käsi oli edes noussut viittaukseen. "Miksi teet noin?" oli seuraava kysymykseni äänekkäimmälle. "Se on hauskaa!" "Onko?" "On", poika vakuutteli ja kuin todisteeksi hän yritti nauraa ja vilkaisi muita. Kukaan muu ei nauranut - ei ehkä uskaltanut, mutta tämä hiljainen poika katseli vain maahan. "Onko tämä kaikkien mielestä hauskaa?" Kysymys oli tarkoitettu etenkin äänekkäimmälle, mutta myös muille. Vastaukseksi sain vain syvän hiljaisuuden ja varpaiden tuijottelua. Astuin lähemmäksi äänellisintä poikaa ja kyykistyin hänen eteensä saadakseni hänen kasvonsa kanssani samalle tasalle. Katsetta en tietenkään saanut, olihan se painettuna maahan, mutta korvat toimivat hyvin. "Olisiko sinusta kiva, jos minä nyt heittäisin sinun pipon ja hanskan ja muut vaatteeet tuonne?" Poika ei vastannut. "Eikö? Mutta sehän olisi vain hauskaa, eikö?" Poika räpäytti silmiä ja hieroi sormiaan hermostuneesti yhteen. Toistin vähän lujempaa: "Eikö?" Nyt sain hädin tuskin kuuluvan vastauksen, joka oli kieltävä. "Aivan. Älä tee enää noin. Mieti, olisiko se itsestäsi kiva." Nousin nyt ylös ja käännyin hiljaisen pojan puoleen: "Saatko nuo vaatteet itse takaisin?" Poika nyökkäsi ja yritti vaivalloisesti avata ruostunutta vanhaa, jäykkää porttia. Ennen kuin hän joutuisi nolaamaan itseään, kun ei saisi porttia auki, menin ja avasin sen sekä samalla, kun ojensin hänelle hänen vaatteitaan kuiskasin hänelle: "Älä anna heidän enää tehdä noin sinulle tai muillekaan." Poika nyökkäsi ja pyyhkäisin poskelle vierähtäneen pisaran häneltä. Kiitokseksi sain sydämet sulattavan hymyn ja huomasin omanikin tulleen takaisin. Lähtiessäni huikkasin lapsille vielä: "Leikkikäähän nyt kiltisti, siten, että kaikilla on hauskaa ja muistakaa nauraa paljon!"
Vaikka päähäni tulvahti läjä kysymyksiä, niin päiväni jatkui silti monin tavoin aurinkoisena. Onneksi.
Eivätkö vanhemmat tiedä mitä lapsensa tekevät? Vai eivät välitä, jaksa puuttua? Miten jotkut ihmiset voivat jo pienestä olla noin häijyjä toisilleen? Miksei tuohon häijyilyyn puututa heti, vielä, kun lapsia on mahdollisuus ohjata oikeaan suuntaan? Vai toistavatko lapset vain sitä, mitä he ovat oppineet ympäristöstään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti