Kohtaamisia: Viattomat, vilpittömät lapset

Oli kaunis, aurinkoinen keli. Kadut hohtivat säteet takaisin taivaisiin ja vastaantulijat hymyilivät avoisesti. Pohjolan tuulesta ei ollut tietoakaan, vain lämpö oli varmistelemassa kesän tuloa. Mieleni oli loistava, pidän todella paljon kaupungilla kävelystä ja eri ihmisten kohtaamisesta. Olinkin matkalla aamupäiväkahville kaverini tykö ja silkka hymy valaisi tietä. Olo oli erittäin rentoutunut, vaivaton ja miellyttävä - olinhan saanut juuri juoksevia asioita hoidettua ja loppu päivä tiesi vapaata sekä hyvässä seurassa laavulla musisointia ja makkaranpaistoa koirienkin olessa tervetulleita.

Kävelin läpi kauppatorin ja eri liikkeiden. Lemmikkieläinkaupan edessä oli pieni tyttö, joka kaihoten katseli nayteikkunasta kaikkea eläimille suunnattua tavaraa. Äiti vieressä puhua pälpätti puhelimessa kireänä kuin viulua vinguttava heinäsirkka: puheesta ymmärsin heidän autonsa sanoneen sopimuksensa irti. Silti tämä pieni tyttö hyvin onnellisena edes saadessaan katsoa ikkunoista kaikkea kaunista hymyili silmät loistaen. Äiti ei stressaantuneena tuota onnea huomannut, hän jatkoi vain avun tavoittelua.

Tuon lapsen vilpitön ilo tarttui itseenikin ja hymy korvissa asti jatkoin matkaa. Käännyin vielä vilkaistakseni noita kauniita silmiä näinkin tytön jo taputtavan äitiään ja kuulin hänen lohduttavan: "älä huoli, iskä tulee ja pelastaa!" Äiti halasi tyttöä ja pakkasi hänet autoon odottelemaan pelastuspartion saapumista.

Saavuin urheilukentän kohdille ja näköpiiriini julistautui noin 12 hengen pikkupoikaporukka pyörineen. Korviini kantautui lasten naurua ja tyytyväisenä ohittaessani vilkaisin heitä. Yhden pojan katse pisti silmääni ja samantien tiesin, ettei kaikki ole hyvin. Hymyni suli kasvoilta ja järkytys yritti valloittaa mieltäni. Pysähdyin ja tuijotin porukasta äänekkäintä, ehkä 12-vuotiasta, poikaa suoraan syvälle silmiin. "Mitä sä teet?" livahti suustani, ennen kuin ehdin ajatellakaan sitä sen enempää. "Leikin", poika vastasi virnuillen ja hän viskasi samalla kädessään olleen pipon korkean verkkoaidan toiselle puolelle. "Kenen tuo on?" Arvasin jo vastauksen, ennen kuin tämän yhden pojan käsi oli edes noussut viittaukseen. "Miksi teet noin?" oli seuraava kysymykseni äänekkäimmälle. "Se on hauskaa!" "Onko?" "On", poika vakuutteli ja kuin todisteeksi hän yritti nauraa ja vilkaisi muita. Kukaan muu ei nauranut - ei ehkä uskaltanut, mutta tämä hiljainen poika katseli vain maahan. "Onko tämä kaikkien mielestä hauskaa?" Kysymys oli tarkoitettu etenkin äänekkäimmälle, mutta myös muille. Vastaukseksi sain vain syvän hiljaisuuden ja varpaiden tuijottelua. Astuin lähemmäksi äänellisintä poikaa ja kyykistyin hänen eteensä saadakseni hänen kasvonsa kanssani samalle tasalle. Katsetta en tietenkään saanut, olihan se painettuna maahan, mutta korvat toimivat hyvin. "Olisiko sinusta kiva, jos minä nyt heittäisin sinun pipon ja hanskan ja muut vaatteeet tuonne?" Poika ei vastannut. "Eikö? Mutta sehän olisi vain hauskaa, eikö?" Poika räpäytti silmiä ja hieroi sormiaan hermostuneesti yhteen. Toistin vähän lujempaa: "Eikö?" Nyt sain hädin tuskin kuuluvan vastauksen, joka oli kieltävä. "Aivan. Älä tee enää noin. Mieti, olisiko se itsestäsi kiva." Nousin nyt ylös ja käännyin hiljaisen pojan puoleen: "Saatko nuo vaatteet itse takaisin?" Poika nyökkäsi ja yritti vaivalloisesti avata ruostunutta vanhaa, jäykkää porttia. Ennen kuin hän joutuisi nolaamaan itseään, kun ei saisi porttia auki, menin ja avasin sen sekä samalla, kun ojensin hänelle hänen vaatteitaan kuiskasin hänelle: "Älä anna heidän enää tehdä noin sinulle tai muillekaan." Poika nyökkäsi ja pyyhkäisin poskelle vierähtäneen pisaran häneltä. Kiitokseksi sain sydämet sulattavan hymyn ja huomasin omanikin tulleen takaisin. Lähtiessäni huikkasin lapsille vielä: "Leikkikäähän nyt kiltisti, siten, että kaikilla on hauskaa ja muistakaa nauraa paljon!"
Vaikka päähäni tulvahti läjä kysymyksiä, niin päiväni jatkui silti monin tavoin aurinkoisena. Onneksi.

Eivätkö vanhemmat tiedä mitä lapsensa tekevät? Vai eivät välitä, jaksa puuttua? Miten jotkut ihmiset voivat jo pienestä olla noin häijyjä toisilleen? Miksei tuohon häijyilyyn puututa heti, vielä, kun lapsia on mahdollisuus ohjata oikeaan suuntaan? Vai toistavatko lapset vain sitä, mitä he ovat oppineet ympäristöstään..

Tämä ei sitten ole ruokapäivitys.. vaan..

.. jotain sen tyyppistä. Tällä viikolla on tullut tehtyä safkoja joka päivä. Ja massia ei tietenkään ole, joten olen pärjännyt käytännössä kaapin antimilla ja mitä nyt olen snägäriä maistellut kamun luona. Kahvia riittää, jee! Ja kasasin kolikot, jotta pääsin kauppaan ostamaan riisiä. Siivosin, ja löysin lisää palautuspulloja ja kolikoita. Eli saan kaupasta voitakin!

Vaikka en muuta kaupasta voikaan ostaa, niin silti vilkuilen hyllyjä aina mielenkiinnolla hintoja seuraten. Ja ihmisten ostosvalintoja ihmettelen kyllä useimmiten myös.. vesikielellä ja kieli pitkällä.. perässä..eiku.

Eräs kaverini puhui, että hän alkaa laittaa safkaa ja kysyin, mitä oli aikomuksena. Kermaperunoita vihanneksilla kuulemma, kiva. Totesin siihen vain, että kannattaa kirjoittaa kauppalista, että muistaa kaikki ja tsekata maustehylly, esim yrttisekoitus ja basilika sopii hyvin kermaperunoihin. Se kamu tsiigas mua ku dorkaa ja käveli jääkaapille ottaen sieltä tasan kaksi pussia. Olin vähän kysymysmerkkinä, kun kaiffa tyhjensi pussien sisällöt pellille ja sulloi pellin uuniin. Ready! Eli nyt hän oli mielestään itse laittanut safkaa.. Kaikkinensa aikaa kului ehkä minuutti, mutta massia sitäkin enemmän. Eli pussi 1 sisälsi perunaslaisseja valmiiksi maustetulla kermalla ja parilla hipulla sipulia ja tietenkin lisäaineet mukaan laskettuna. Toinen pussi sisälsi siis pakastevihanneksia. Helppoa ja nopeaa, mutta ei todellakaan itsetehtyä tai halvinta.. (laskin, että sama määrä tuota safkaa itsetehtynä olisi tullut puolet halvemmaksi ja aikaa olisi mennyt puolisen tuntia keittämisineen)

Onko ihmiset nykyisin niin laiskoja? Ymmärrän, jos on kiire ja ei ehdi tehdä safkaa, tulee ostaneeksi eineksiä, vaikka peppuli ei sitä kestäisikään. Silti. Käsittämätöntä. Ja he, jotka massinsa tuhlaa tuohon roskaan kuitenkin valittavat siitä, miten kallista safka on. Halvempaakin voisi olla, jos nakkaisi viitseliäisyyttä kehiin.

Onhan se sapuska munkin mielestä helkkarin kallista, mut kyl sitä on tähänkin asti pärjänny ihan vaikka 10€ viikkopudjetilla ja halvemmallakin. Enkä ole edes dyykannut vaan ostellut fiksusti. Niinku rahallisesti fiksusti, kovin terveellistä sapuskaahan tuo ei ole. Esimerkiksi lihaa tulee ostettua todella harvoin ja juustoista saa vain haaveilla. Muttah, tämä nyt vain on ohi menevä kausi ja kyllä sitä aina pärjää.

Eli pärjäilemisiin ja hyvää ruokahalua - mitä ikinä syöttekään! ;)

Rollaa, rollaa, Rockenrollaa

Käykääpäs tsekkaamassa tämä! Nimittäin muutama kaiffari nauhottivat jammailuaan, toki puhelimella (laatu ei paras), mutta rokkaa aivan pirusti!

Volat kaakkoon ja rokrok!!

Some ja sen ihmeellinen maailma

Viime lauantaina jätin FBn pois viikoksi. Bannia saa sekin some nyt vähäksi aikaa. :) Ja se loma onkin ihan hemmetin jees. Kuvittelin "vieroitusoireiden" olevan paljon järisyttävämpiä, mutta eipäs ollutkaan! Yllättävän helppoa aikaa on ollut ja facea en ole kaivannut yhtään. Suosittelen kyllä kaikille vastaavanlaista breikkiä.

Samalla on tullut pohdittua omaa facen käyttöä. Eli useimmiten himassa kun olen, niin läppäri on auki, paitsi silloin, kun nukun (joskus harvoin on jäänyt päälle, jos olen väsyneenä simahtanut sohvalle). Läppärin kautta kuuntelen musaa youtubesta tai spotifysta oikeastaan tauotta. Sitten toisella välilehdellä on face auki ja toisella välilehdellä jokin muu sivusto, mikä nyt ikinä onkaan. Jos katselen jotain leffaa tai sarjoja netistä, niin silloinkin face on auki, mutta musa pois päältä. Siivotessa/lukiessa/ruokaa laittaessa/syödessä/muuta touhuillessa kämpillä face on kans auki, mutta en siis useimmitenkaan selaa sitä, vaan, jos huomaan ilmoituksen tai viestin tulleen, niin käyn katsomassa sen. Nyt tauon aikana siis tämä "facevälilehti" on vain ollut poissa.

Aamukahvin ääressä oon tsekannut facen uutisseinän, ryhmät, ilmoitukset ja viestit. Nyt tauon aikana kahvitteluani piristää uutisartikelit feissin sijasta. 

Jos oon ollut muualla kuin kämpillä, niin face on silti kulkenut matkassani puhelimessa. Sitä on tullut vilkuiltua "tylsinä hetkinä", kuten kaveria venaillessa, pankin tai kaupan jonossa, koirapuistossa, koirien kanssa lenkillä (kun tollerot ovat olleet tarpeillaan) auton kyydissä, kavereiden luona kun jutustelu on ollut hiljaiseloa jne. Fbviesteihin olen vastannut aina sopivan tilaisuuden tullen mahdollisimman pian. Kuitenkaan tuo "näpyttely" ja "turhan päiväinen pläräily" ei ole ollut mulla niin pahana, että olisin esimerkiksi baarissa ollut luuri kädessä kokoaika. Ja selfieitähän mä en harrasta, enkä muitakaan tyypillisiä facekuvia, kuten ruoka/kaverikuvia, joten nekään ei ole elämää haitanneet. Tällä tauolla en ole tuota muutakaan harrastanut ollenkaan enkä sijaistekemistäkään ole keksinyt enkä edes halua keksiä.

Loppupeleissä tämä facettomuus ei ole pahemmin vaikuttanut elämääni. Eli voisin väittää ettei fb vaikuta elämässäni käytännössä mitenkään. Sillä jos vaikuttaisi, pitäisi viekkareiden olla paljon pahempia ja mulla niitä ei ole käytännössä laisinkaan. Tän breikin aikana olen oppinut oikeastaan sen, että vähempikin käyttö riittää. Eli ts facen ei tarvitse kämpilläkään olla kokoaika auki (vaikken sitä aukiollessakaan jatkuvasti vilkuile) ja mietin kyllä vielä, kirjaanko itseni puhelimella, kun sille ei välttämättä ole tarvetta. Puhelimessa messengerin voin toki säilyttää, jotta viestit tulee, mut muuten en välttämättä kirjaa facea.

Mutta pakko myöntää: on facesta ollut mulle hyötyäkin, mitä en juuri nyt voi toteuttaa tämän breikin myötä. Nimittäin missään muualla en ole nähnyt annetaan tai kimppakyyti palstoja. Ja ihmiset on paljon helpompi tavoittaa facesta. Siellä on myös paljon helpompi sopia  tapaamisista ja tiedot esim kaupungin tapahtumista tavoittaa heti. Esimerkiksi tällä viikolla jäi eräs kiva keikka näkemättä, kun en tiennyt siitä ja muualla siitä ei ole tiedotettu ja puheeksikaan ei kenenkään kanssa tullut, koska ihmiset pitävät niin itsestään selvänä, että kaikki käy facessa ja näkevät sieltä. Hivenen harmitti, mutta eipä voi mitään. 

Sen sijaan "huuhaa"-uutiset mua ei oo kiinnostanu siellä vähääkään. E-ei. Okei, olen saanut tietää joidenkin tuttujen kuulumisia esim siten, että missä he nyt asuvat ja millainen perhemuoto heillä nyt on. Mutta ei mua silti kiinnosta niin kuin vähääkään, jos jonkun penskan hammas on juuri lähtenyt tai koira nukkuu nyt vaihteeks  tällaisessa asennossa. Kiva heille. Sen sijaan mulla kiinnostaisi, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai millaisia artikkeleita he ovat lukeneet, mitä ovat viimeaikoina tehneet, mitä ovat mieltä asioista jne. Ja niistä kuvista.. Tarvitseeko edes mainita? Tuskin. Ryhmissäkin ne itseäni kiinnostamattomat postaukset voi vain ohittaa. Mutta onneksi on paljon ihmisiä, ketkä osaavat laitta hyviä kommentteja ja statuksia, niitä lukaisee mielellään. :)

Mutta joo. Someilu jatkuu breikin jälkeen, jos muistan sitä edes avata. :D Nytkin on monta päivää jo mennyt ja vko kohta kulunut, eli saattaa mennä yliajalle, mutta eipä haittaa. Nice.

Mites teillä muilla facen (tai muun somen) kanssa menee? ;)

Kaukana kaikesta

No niin.. Se erakkokausi alkaa nostaa päätään, ihan  niin kuin olenkin jo jonkin aikaa odotellutkin.

Muutaman päivän olenkin tässä keskenäni Lauman ja musiikin parissa viipynyt. Oli pienet pippalot tuossa lauantaina ja kaikkia ihania ihmisiä kävivät vierailulla. Viimeisimmät vieraat lähtivät vasta sunnuntaina 12 aikoihin meikän vielä vetäessä hirsiä. Itse heräilin käyttämään koiria ja menin takaisin levolle noustakseni sitten illalla kokonaan. Lintunen tuli käymään luona ja itse valvoin yötämyöten käyden koiruuksien kanssa kävelyllä ja himassa sitten vain nukkuen ja kuunnellen musaa. Pipokin kävi luonamme pyörähtämässä su-ma välisenä yönä.

Ihan tervettä tämä on, eli en ole masentunut enkä kipeä tai muutakaan. Normaalia tämä on. Kestää jonkun aikaa, voi mennä muutama kuukausikin ja sitten alkaa taas ihmistenilmat kiinnostamaan.

Saa rauhassa paneutua omiin ajatuksiin, levätä ja viettää aikaa Lauman kanssa. Se on parasta, mitä tiedän  sosialisoimisen rinnalla. Tuo tasapainoa. Joidenkin ihmisten kohdalla olen miettinyt sitä, että eivätkö aikuiset ihmiset vieläkään tunne itseään niin hyvin, että ymmärtäisivät pitää sellaisen vähemmän sosiaalisen kauden? Sen sijaan he tiuskivat lähimmille ihmisille turhautuneena ja kiukuttelevat milloin mistäkin asiasta väsyneenä, kun eivät ymmärrä levätä tarpeeksi ja syödä oikein.

Itsekin nukun nyt vähän miten sattuu, mutta silti pidän koirien ja itseni säännöllisestä ruokailusta ja liikunnasta kiinni. Sen lisäksi käyn vielä öisin kävelyllä, kun päivisin vain käytän koiruudet korttelin ympäri.

Huomenna olisi muutama kaveri tulossa käväisemään tässä. Eipä tuo haittaa, ovat sen verran harvinaisia vieraita, että näkeminen ei haittaa, ihan hyvä vain. Toimivat samalla muistutuksena tästä ulottuvuudesta. ;) Mutta sen jälkeen on hyvä taas syventyä omiin maailmoihin vähäksi aikaa.

Yksinään olemisen sekin hyöty on, että on kerrankin aikaa käydä läpi omia ajatuksia kunnolla. Jos jatkuvalla syötöllä on sosialisoimassa ja pvät täynnä tekemistä tai harrastuksia, ei ehdi pysähtyä kunnolla. Moni ihminen tarvitsisi taukoa. Liian moni ei sitä vain ymmärrä..

Ja eläinten seura on ihan omalaatuista seuraa. Ei tarvitse puhua. Ei koskea. Ei edes katsoa, he ymmärtävät, tietävät. Voi vain olla. Tai kävellä. Ei tarvitse erikseen viihdyttää ketään vaan he nauttivat jo valmiiksi.

Ihmisetkin voisivat opetella tuon jalon taidon. Yksin olemisen ja hetkestä nauttimisen.

Kohtaamisia: Juutalainen mies ja hänen tarinansa

Olin jälleen koirien kanssa tänä yönä kävelyllä. Erään kerrostalon rapun katveessa suojassa kuun säteiltä seisoi mies. Koirat kiinnostuivat ja itsekin pistin merkille miehen olemuksesta hohkaavan syvän rauhallisuuden. Tuo mielentyyneys tuoksui jo kauas kantaen miellyttävää, rauhoittavaa signaalia lasten leikin jälkeisen lumisen pihan lävitse kuin kutsuhuutona meille.Mies katseli jonnekin kaukaisuuteen antaen savukiehkuroiden ympäröidä itseään ja haihtua sitten teille tietymättömille. Olin varma, että mies oli havainnut meidät jo paljon kauempaa jo jokin aika sitten mutta pysyi vaiti. Mielenkiinnon johdattamana päätin lähestyä häntä ja vahva tunne siitä, että tällä miehellä olisi minulle jotain annettavaa vaan lisääntyi välimatkan lyhetessä.

Tervehdin miestä odottaen vastausta hiukan kauempaa. Mies käänsi elämää nähneet kasvonsa kohti ja puhalsi hennon savuvanan ilmaan. Hän vilkaisi koiria erittäin tarkkaavaisesti ja itselleni tuli tunne, että hän olisi arvioinut koirien - etenkin Duban - ikää ja koulutuksellista käyttäytymistä. Hän nosti hivenen väsyneen katseensa jälleen minuun ja nyökkäsi pienesti Tulin lähemmäs ottaen parempaa kontaktia mieheen ja tervehdin uudestaan. Jälleen hän vain katsoi minua, mutta ei vastannut. Yrittänyttä ei laiteta, ajattelin ja avasin keskustelun kysymällä vähän lujemmin: "Ai, täällä valvoo öitä joku muukin kuin me?" Tälläkertaa sain vastauksen, joka kertoi miehen tilanteesta jo paljon. "Yksin täytyy vissiin tämäkin yö valvoa, mutta hiljaisuudessa". Lähestulkoon huomaamaton hymy valotti miehen kasvoja ja silmistä kaikui yksinäisyys mutta lämpö, jollain tapaa myös pitkä ja raskas kokemus. Mies oli hyvin vähä eleinen, harvasanainen, mutta tuntui nauttivan seurasta. Kohteliaasti hän katsoi kuunnellessaan silmiin syvälle ja tajusin hänellä olevan aika nuori katse. Samoin ymmärsin, ettei hän mikään juoppo ollut ja kasvojenkin kulumat olivat tulleet jostain aivan muusta kuin viihteellisestä elämästä tai rappiosta. Ryhti oli suora, olemus jäntevä, vahva mutta rento.

Jutellessamme mies käänsi toista röökiä hivenen kädet vavahdellen. Ohimennen kysäisin häneltä, onko hän kuullut koirieni möykkäävän keskenään ollessaan. "En, mutta en minä mitään kuulisikaan. Minun mielestäni tämä talo on aina hiljainen." Pieni ironia paistoi miehen ilmeestä ja kuin vastaukseksi hiljaa mielessä syntyneeseen kysymykseeni hän käänsi päätään sytyttäessään röökin. Huomasin hänen korvassaan kuulokojeen ja arvatenkin samanlainen oli myös toisessa. Ymmärrykseni kasvoi hitusen ja hymähdin miehen ironiselle asenteelle.Koko keskustelumme ajan koirat olivat olleet erittäin rauhassa ja käyttäytyneet todella mallikkaasti. Molemmat olivat käyneet nuuhkaisemassa miehen lahkeita ja antaneet sitten hänen olla rauhassa ja pitivät kunnioittavaa välimatkaa. Oli sanomattakin selvää, että tämä mies on koiraihmisiä ja vaistomaisesti osaa olla koirien seurassa luoden tyynnyttävää mielentilaa ympärilleen. Aina välillä huomasin miehen vilkaisevan koiria jotenkin kaihoisasti.Hän kertoikin, että haluaisi itselleen koiran, mutta ei voi ottaa. Varovasti kysäisin miksi ja hän vastasi, että kohtauksien takia. Pienen maanittelun jälkeen hän kertoi saavansa huimauskohtauksia aina silloin tällöin. Siksi hän ei voinut koiraa ottaa, kun kulkeminen oli jo muutenkin niin vaikeaa, eikä olisi ketään, joka voisi tarvittaessa auttaa. Huokaisten hän puhalsi pitkän surumielisen savusykerön muuriksi eteensä ja vaikeni hetkeksi. En todellakaan voisi kuvitella elämää ilman koiria, joten itselläni ei ollut lisättävää. Hiljaisuuden koskettaessa mieliä katselimme taivasta ja vaiennutta kaupunkia ympärillämme.

"Tiedätkö, mistä tämän kaupungin poliisit tulevat?" mies kysyi yllättäen. "Ei, en tiedä. Mistä?" "Tiedätkö, mitä nuorille juutalaispojille tehdään?" "Joo, heidät ympärileikataan." "Entä tiedätkö, minne ne esinahat viedään ja mitä niille tapahtuu?" "Sitä en tiedä." Olin huomaavinani rahtusen katkeruutta miehen kasvoilla, mutta saatoin myös ylitulkita. "Ne juutalaispojat alistuvat kohtaloonsa. Ja ne esinahat viedään kauas autiomaahan haudattaviksi. Siellä niistä kasvaa kyrpiä. Ja joistakin oikein valtavia mulkkuja." Mies puhalsi savua sieraimista, laski katseensa ja lähes kuiskasi kuin pettyneenä: "Sieltä ne tämän kaupungin poliisit tulevat." Haistelin ilmaa varmistuakseni, ettei vanha viina haissut. Ei. Eikä hän ollut vihainen, ei lannistunut, ei musertunut. Vain pettymys tulvi silmistä. Hivenen hän tuntui huojuvan, mutta ymmärsin sen johtuvan jostakin sairaudesta, ei päihtymyksestä eikä edes väsymyksestä. Ehdin jo käydä mielessäni sarjan toimenpiteistä, mitä toteuttaisin, mikäli hän saisi kertomansa huomauskohtauksen ja tasapaino pettäisi.

Mies rikkoi jälleen ympärille hiipineen hiljaisuuden vastikään sattuneella kertomuksella. Hän oli ollut tulossa lähikaupasta ja sai tasapainottomuuskohtauksen. Lähellä ollut heiveröinen nainen pienen koiransa kanssa ei ollut jaksanut auttaa miestä muutaman kymmenen metrin päähän kotiaan vaan oli soittanut hälytyskeskukseen. Sieltä oli lähetetty poliisit - ei ambulanssia ja mies oli pyytänyt, että poliisit katsoisivat hänen lompakkoonsa, jossa oli diagnoosikortti. Eivät olleet vaivautuneet vaan olivat viskanneet hänet kylmään putkaan selviämään yksikseen. Lääkkeet oli takavarikoitu, myös se lompakko ja ketään ei tullut moneen tuntiin tarkistamaan  hänen oloaan, mikä oli todella heiveröinen. Kohtaus oli kestänyt useampia tunteja ja henki riepu oli vähällä lähteä. Tässä tapauksessa oikea paikka olisi ollut ehdottomasti päivystys ei juoppohotelli.

Tiesin miehen antaneen poliiseille anteeksi suppeakatseisuutensa ja tietämättömyytensä, mutta silti tuo asia vaivasi häntä. Ja niin oikeastaan minuakin. Syvä häpeä läpäisi ajatukseni siitä, mitä laiskuuttaan, tietämättömyyttään ja ennen kaikkea kuuntelemattomuuttaan voi toiselle aiheuttaa. Suojelusenkeli teki tehtävänsä. Mutta silti syytön mies sai leiman otsaansa ja kantaa sitä tahtomattaan..

Väsymys hiipi verkalleen ja me kaikki olimme valmiita menemään sisään lepäämään. Mies vilkaisi minua vielä ja lempeällä katseellaan kiitti seurasta ja toivotti hyvät yöt.

Jälleen joku opetti minulle, miten tärkeää on kuunnella toisia. Ja antaa anteeksi. Tuon miehen syvä miellyttävä tyyneys johtui siitä, ettei vihaa hänellä ole taakkana. Vaan ymmärrys tuo onnen, vaikka sen joutuisi yksinään nauttimaan.

Ja se tauti. Se on nimeltään Menieren tauti. Kutsumanimiltään huimaustauti tai Kolmen H:n tauti.
Menieren tauti on sisäkorvan sairaus, jolle on tyypillistä sairaan korvan ajoittainen humina (tinnitys), huonokuuloisuus ja huimaus. Sitä hoidetaan lääkkeillä, tasapainoharjoitteilla, kuujokojeella ja terveillä elämäntavoilla. Halutessaan lisäinfoa saa tästä.

Ja nyt, hyvää yötä ja valoisampaa aamua.

Olipa kerran lumottuna pakkasyönä..

Tjaah. Mukavat yhteiselot on jatkuneet. Erakkokaudelle ei näy alkamisajankohtaa vieläkään ja jostain syystä sitä en pahemmin ole kaivannutkaan, mitä nyt välissä oon pvän tai kaks ollut keskenään Lauman kanssa. Lisää tuttavuuksia on tullut ympärilleni, ja ilmeisesti lisää pitää tuleman. Kaupungin yöhön en ole käyttänyt massia lähes yhtään tässä kuussa. Yhtenä iltana meni joku pari kybää, mut muuten ei. Eli korjataanpa tilanne tänä vkloppuna..

Jonkin sortin kummalliset unet ovat olleet seuranani. Siis en tiedä hyvällä mutta ei ainakaan pahalla tavalla kummalliset unet, ennemminkin erikoiset. Tai olen paljon tuon tyyppisiä unia nähnyt ennenkin ja aina niiden unien jälkeen on alkanut tapahtua asioita elämässäni. Etenkin sen valkoisen tiikerin esiintyminen valveunessani oli erittäin voimaannuttava kokemus ja muutti asennettani monin tavoin.

Lisäksi öisin koirien kanssa ulkona on välillä ollut todella tai'anomainen tunnelma. Tässäpä yksi tapahtumasarja:

Heräsin yöllä muutaman tunnin unien jälkeen. Itseasiassa en ollut varma, miksi heräsin tai väsyttikö vai olinko pirteä, mutta nousin silti istumaan. Muutoin pimeä huone sai oloni lämpimäksi ja kuun rietas kajo tulvi ikkunasta saaden aikaan kauniin hiljaisuuden. Koirat kuorsasivat pedeillään ja Junnu tuhisi sylissä. Ainoastaan Tiikeri oli ylhäällä ja huomatessaan valveisen läsnäoloni hän kääntyi vilkaisemaan, minkä jälkeen jatkoi haltioitunutta tuijottamista ikkunasta hännän välillä viuhtoen tuikkuja alas ikkunalaudalta.

Tottuneesti maleksin keittiöön kahvinkeittoon, vaihtamaan kissojen ruokakippoja ja täyttämään niitä, vessaan aamu pesuille ja pisuille sekä siivoomaan kissojen potat ja koirien kupit. Sen kummempia ajattelematta tajusin kahvikuppi kädessäni tehneeni aamutoimet, vaikka yö olikin. Eli sehän tarkoitti sitä, että hereille oli jäätävä, ei se unikaan enää parkkeeraisi tähän huusholliin. Musupallerotkin heräilivät yksitellen ja lopulta kaikki olivat ahtautuneet keittiöön lukuunottamatta Tiikeriä, joka jatkoi ikkunan vahtimista silmät kiiluen. Oli vissiin korkea aika lähteä jaloittelemaan.

Tuuli humahti korvissa ja vavisutteli joka paikkaa aalloittain sytyttäessäni röökiä alaovella. Viivi ja Duba nuuhkivat virvan tuomia viestejä kaukaisuudesta ja itse vain herättelin kehon solujani liikkeeseen. Jalat olivat päättäneet viedä meidät kirkkolammelle. Jalkojen alla narskui ja joka askel kaikui, kaupunki oli hiljentynyt hyiseen talvihorrokseen ja humina suhahteli korvissa epäsäännöllisin syklein. Takaamme kuului vähän väliä jonkun askeleita ja koiratkin vilkuilivat taakse. Silmin en nähnyt ketään, joten ainut seuralaisemme taisi olla kirpakka pakkanen, joka saatteli meidät sillan yli veden äärelle. Vesi ei vain vastannut kutsuhuutoihin, olihan se jäässä, mutta tiesimme sen vierivän allamme. Päästin koirat hiippailemaan omia reittejään tutkaillakseen öistä ympäristöä, mutta eivät he pahemmin liikkuneet. Toki pakkanen kouraisi minustakin aimoannoksen lämpöä, mutta kylmä ei ollut eikä koiratkaan palelevilta vaikuttaneet. Pikemminkin he vain tuijottelivat jonnekin kaukaisuuteen ja kuuntelivat ääretöntä hiljaisuutta. Lumi hohkas valkeaa yltäen aina mustaan tähti verhoon, jota halkaisi kuun viisto hämy ja pakkasen verhoilema sumu. Timantit laskeutuivat yksitellen verkalleen aivan hipihiljaa maahan ja tuuli kuiskasi korviimme jotain salaisuuksia, mitä ei voinut ymmärtää. Pakkanen pisteli huulia ja nenän päätä ja sitten taas risahti. Käännyin kohti pusikkoa, josta tuo ääni kuului.

Koiratkin kiinnostuivat. Viivi kysyi luvan lähteäkseen tutkimaan tarkemmin ja hiipi häntä pystyssä työstämään nenäänsä luvan saatuaan. Ketään ei näkynyt, mutta silti jotain oli. Se tuntui lämpimältä, niin kuin.. turvalliselta. Ihan kuin lohduttava hipaisu olkapäällä tai tuuli selässä näyttämässä oikeaa suuntaa. Duba pyrähti juoksuun ja antoi valkean pöllytä. Viivi intoutui kieriskelemään siinä puskassa, jonka oli tarkannutkin, he nauttivat. Itse poltin röökiä ja seurasin vuoroin katoavia savumerkkejä vuoroin koirien leikkiä ja välillä myös taivasta ja siihen valoa tuovaa kuuta ajatuksiin painuen. Mietin kaikkea tapahtunutta pikakelauksella ja tajusin, että siitä huolimatta.. Tuntui hyvältä olla siinä. Ja edelleen tuntuu hyvältä olla tässä.

Inspiraatio vieritti mieltä ties minne. Koirat kävelivät kanssani rinnan levollisina katujen vieritse kohti kotia. En minä sitä tietä valinnut, minähän olin vietin viemänä jossain ihan muualla, samoin myös Viivi ja Duba - tiesin sen tuntemalla. Tuuli se tuiversi selkään pehmeästi, suorastaan kantaen meidät nyt jo tuttujen kaihoisten maisemien lävitse. Eikä me mitään kompassia tarvita, missään.