Monia kysymyksiä risteilee päässäni ja toisinaan tuhlailen energiaani yrittämällä löytää niihin vastauksen - useimmiten omasta päästäni. Jos kyse on muista eläimistä, niin sen vastauksen löytää, ei välttämättä heti eikä helposti, mutta löytää kuitenkin joskus. Joko pohtimalla, seuraamalla, kyselemällä muilta ihmisiltä tai lukemalla eri tietolähteistä. Miksi tuo eläin käyttäytyy noin tai reagoi noin? Miksi sen eleet ovat tietynlaiset tietyissä tilanteissa? Miten siihen voi vaikuttaa positiivisesti? Tai kuinka opettaa asioita. Mutta auta armias, jos kyseessä on ihminen.. Yritäpä silloin löytää edes suuntaa antava vastaus. Monissa tapauksissa jää yrittämiseksi.
Olen tässä nyt muutamana päivänä paljon kelaillut ihmissuhteita. Tai ennemminkin niiden vaikeutta. Miksi ihmiset eivät vain voi olla yhtä vilpittömiä kuin muut eläimet? Näyttää tunteensa ja ajatuksensa käyttäytymisenä heti ja suoraan ilman pahempia peittelyitä kasvokkain ja todellisten ajatusten paljastamista toiselle vasta selän takana. Siis olla vilpitön.Vai pitäisikö mun vain muuttaa jonnekin hevon jeeraan elukoitten keskelle ilman ihmiskontakteja helpottaakseni aivojen kuormitusta? Antaa siis vain olla, jättää kaikki taakse ja aloittaa ihan erilailla alusta.
Monet ihmiset eivät tule keskenään toimeen. Ja mun tulkinnan mukaan se johtuu suurimmaksi osaksi suvaitsemattomuudesta. Ei voi hyväksiä toisen mielipiteitä, koska vain omat ovat oikein ja merkitseviä, tai toisen käyttäytymistä, koska toinen reagoi aina väärin, väärään aikaan ja väärässä paikassa - jos reagoi laisinkaan. Toisen ilmeet, oleminen, omistamat asiat, elämäntilanne, ajatukset tai jopa kaveripiiri ei miellytä - niitä täytyy siis ehdottomasti muuttaa tai laittaa kokonaan uusiksi. Tai sitten hylätä koko ihminen tai ainakin hankaloittaa sen elämää keinoin, minä hyvänsä.
Itse kohtasin vastikään tuon jälkimmäisen vastineen. Kaveripiirissäni on kaveri, joka ei miellytä toista. Mä olen siis kummankin kaveri, mutta keskenään nämä eivät tule toimeen, hyvä, etteivät ole jo kohta ilmiriidoissa! Molemmat tietävät, että olen kummankin kanssa tekemisissä, enemmän tämän Kaveri nro 1:n kanssa kuin 2:n. Jos kaveri 1 on kysynyt, olenko viestitellyt kaveri 2:n kanssa, niin rehellisesti vastaan, et joo. Olen. No sitten on tullut seuraava kysymys, et mistä ootte puhuneet. Ja toki olen vastannut, en tietenkään kertomalla henkkoht asioita, mistä 2 on luottamuksella mulle puhunut mutta yleiset. Niitä näitä. Ja aina se on sit kans kysyny, et miks mä oon sen kans viel tekemisis. 2 on kysellyt välillä, et mitä 1:lle kuuluu, mut oon vastannu aina ympäri pyöreesti. 1 on sanonut, et se ei haluu, et 2 tietää hänestä mtn ja sitä olenkin kunnioittanut tarkasti. Ja nyt, kun tilanne on ollut näin about 4-5kk, niin 1:ltä tuli vaatimus, et en saisi olla 2:n kanssa tekemisis laisinkaan. Ja kun en reagoinut siihen mitenkään, niin tuli jo syyte: "Mitäs paskaa sä oot meistä sille jauhanu??!!" Great. Luottamuspula? Jos tuosta on kyse, niin sittenhän en voi sille mtn. Mä toimin niin kuin toimin, olen kenen kaveri haluan ja olen rehellinen sekä luottamuksen arvoinen. Muhun joko sit luotetaan tai sit ei. Mut tarviiko toisen kaverin alkaa oikeesti määrittelemään sitä, et kenen kaa saan olla tekemisis ja kenen en? Noh, kaveri 1 on nyt jokatapuksessa mulle niin verisesti suuttunut, että.. Enkä voi sille mtn. Harmi sinänsä, koska kyseessä on muuten kuitenkin todella mukava tyyppi.
Mut en voi sillekään mtn, et mua tulen elementtisenä ihmisenä alkaa suututtaan, jos mua yritetään rajoittaa tavalla, millä hyvänsä. Siis rajoittamistahan tuo on. "Kaveri" ei kuitenkaan mun luokittelussa ole niin korkealla, että voisi alkaa sentään määrittelemään mun sosiaalisia suhteita. Käsittääkseni sen määrittelyn teen tasan itse oikeutetusti.
Yksi yleisimmistä päässäni pyörivistä kysymyksistä on myös "mitä mä teen väärin". Ja se syy tuon kysymyksen useaan kohtaamiseen on se, että kokemuksiini perustuen mä toimin ihmissuhteissa jokseenkin väärin tai ainakin erilailla kuin muut. Sillä ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka ovat runsaasti toistensa kanssa tekemisissä: tapaavat päivittäin, viettävät tuntitolkulla aikaa keskenään ja tietävät toisistaan paljon jo usean vuoden tai vuosikymmenen takaa. Siinä ei munkaan mielestä ole mitään omituista. Kivaahan kait tuollainen olisi, en tiedä. Ja en tiedä siksi, että yleensä mitä enemmän oon tekemisissä tietyn ihmisen kanssa ja mitä enemmän tuon itsestäni ilmi, niin sen nopeammin tulee ongelmia ja lopulta kyseisen ihmisen saakin jo jättää taakse ja unohtaa. Enkä tähän ikään mennessä ole saanut kaivettua sitä syytä tuohon itsestäni. Help? :D
Tietynlaiset kaverit kyllä pysyvät, esim työkaverit. Tai työn vaihtuessa nekin vaihtuu, mutta silloin muuttuva tekijä onkin duuni, ei toinen ihminen. Toki työporukoissakin on niitä, keitten kanssa en missään nimessä viettäisi vapaa-aikaa ja jonkun kanssa saattaisin ehkä harkita yhteisen vapaaillan viettoa, mutta pääosin kaikkien kans tulee toimeen ja ongelmia ei ole. Tai, no sitä shitin veivaamista on sielläkin ja paljon, mutta sinne se myös jää. Toki kuuntelen, ku toinen jauhaa toisesta mulle ja se toinen sit tas siitä toisesta, mut ikinä en ota kantaa. Ja siellä se reagoimattomuus on vain hyvä asia. Kaikki työporukan ongelmat jää sinne - jos siellä kokee ongelmia edes olevan. Mutta miksi toi sama ei sitten toimikaan toisaalla?
Enemmänkin olisi aiheesta pohdittavaa, mut enpä kelannut romania skriivailla, kuka piru sitä jaksais edes lukea? :D Enkä mä just nyt jaksa tämän enempää tällä erää tätä pohtia, kun on muitakin asioita mielessä ja tehtävälistassa tälle päivälle. Mut voi olla, et tuun jatkamaan vielä tästä aiheesta, se, kun tuntuu olevan ikuisuuskysymys.. ;)
---
Ps. Miksiköhän olen juuri viime vkolla suorastaan nauttinut niin paljon yksinolosta ja omasta ajasta Lauman kanssa? Melko ironista, ettenkö jo sanoisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti